”Omien pelkojen kohtaamista ja voittamista. Voimaeläin, joka kulkee rinnalla ja auttaa puskemaan eteenpäin synkän suon läpi.”

On lohdullista tietää, että kaikki tässä maailmassa kulkevat tiettyä sykliä, tiettyä kaavaa. On mahdollista voittaa omia saalistajiaan, niin kuin lintu on selvinnyt voittajana kissasta. Silti elämän kiertokulku jatkuu.

Lopulta me kaikki olemme samanlaisia. Liikkuvia luurankoja. Vain ihmisiä.

Elämä on jatkuvaa kehittymistä ja oppimista. Me emme ole koskaan täydellisiä emmekä valmiita. Se tekee täällä kulkemisesta hienointa, ei voi koskaan tietää kuka on vuoden päästä. Aina on toivoa.

Joskus pimeys ja hiljaisuus voivat tuntua lohdulliselta. Kuutamon vaalea häily, viileä tuulen vire. Joskus yön syleilyssä tuntuu, että voi pienen hetken hengittää vapaammin.

Joskus sitä on vain niin vihainen kaikelle kaikesta. Eniten itselleen. Joskus sitä huutaa päänsä sisällä maailmalle epäreiluutta siitä miksi juuri minun pitää olla erilainen, miksi juuri minun piti sairastua. Kun on saanut raivon ulos, jäljelle jää vain uupunut pihahdus.

Kissat, nuo pörisevät lämpimät maailman navat, jotka sitkeästi tuovat lohtua, lämpöä ja lempeästi purisevat ahdistuneena huutavia aivoja hiljemmalle.

Pelko, ahdistus, epätoivo: Pää täynnä vellovia ajatuksia, kuin sodassa. Tuntuu, että pään sisällä räjähtävä pommi sulattaa tietoisuuden ja silmissä pimenee. Hätääntyneet aivoni syöttävät minulle vain huonoja vaihtoehtoja,hetken helpotusta jotta pimeyden olennot voisi johdattaa minua vielä syvemmälle

Hetkinä , jolloin ehtii hetkeksi pysähtyä miettimään, tuntee itsensä pieneksi olennoksi. Hauraaksi ja vielä hyvin keskeneräiseksi. Olen joskus edelleen lapsi aikuisen kehossa.

On hetkiä, kun tuntuu pudonneen ulos kaikesta sosiaalisesta. Sitä yrittää ottaa kontaktia, mutta se uuvuttaa ja yksinäisyys lyö liikaa päälle. Tuntuu, ettei saavuta yhteyttä, vaikka kuinka pyrkisi pintaan. Joten sitä yrittää täyttää sisäistä tyhjyyttään harhauttamalla itseään.

Kauniita ja taidokkaita verkkoja, joita jotkut olennot osaavat asettaa. Lumoavia niin kauan, kunnes jää kiinni ja imetään kuiviin. Jos on onnekas, ehtii pääsemään irti vähin vaurioin.

Pääni on täynnä ajatuksia, kuin herhiläisiä. Ne lepattavat ja surraavat ympäriinsä enkä saa niistä kiinni. Aivojeni tilalla on mehiläispesä.

Joskus on päiviä, öitä, hetkiä jolloin vain ajelehtii tyhjyydessä. Kuuntelee hiljaista yksinäisyyttä. Joinain päivinä se ahdistaa, joinain se tuntuu rauhoittavalta ja tyynnyttävältä. Tiedän mustan aukon olevan lähelläni, mutten anna itseni ajautua sinne, singulariteetin taakse.

Olen väsynyt. Olen väsynyt jatkuvaan taisteluun. Olen riekaleinen ja revitty. Silti jossain sisälläni palaa pieni liekki, joka pakottaa jaksamaan. On pakko jaksaa, vaikkei jaksa. Jaksan silti, vaikken jaksa.

Tuonelan joutsen kaartaa silloin tällöin yllä ja tarkkailee. Se kuiskailee mieleeni läpitunkevia ajatuksia, jotka eivät ole omiani. Tunnistan oman ääneni. Tiedän, että nämä Tuonelan joutsenen kutsuhuudot eivät ole osa minua. Askel kerrallaan pakenen ja vaiennan äänet päästäni.

Mielen pimeydessä voi kohdata tuonen hevosen.Joskus kannettavanaan on suruviesti,joku kerta se selkäänsä ottaa ja vie mukanaan kohti kuun hopeista kajoa.Tuonen hevosen askellusta älä pelkää,on lohdullista tietää,että saattaja tietää minne mennään.Tuonen hevosen voi nähdä valona vasten pimeää. By S

”Verkkaisesti hiipii näkymättömät askeleet. Läsnäolon voi havaita hopeisina rihmoina, kimmellyksenä yökasteessa, suojaavina varjoina. Siellä kuun kajossa, hopeisen udun lehdillään tanssiessa, levittäytyy Vanamo. Sitä katsellessa olen kotona, yhtä tämän maailman kannen alla sinunkin kanssasi.” By S

Sidon sen punaisen nauhan otsalleni ja nousen. Tarmon puuskassa päätän. En jää tuleen makaamaan! Minä taistelen! Itseni vuoksi.

Ajoittain pysähdyn miettimään kaiken loppua. Jatketaanko me elämää jossain muussa muodossa? Kasvetaanko me sitä ennen yhdessä ja opitaan sitkeiksi kuin ratamot, jotka kasvavat lähes missä vaan?